Taide, tiede ja kuratointi – OSA 1

Tämä kaksiosainen keskustelu avaa nykytaiteen IHME Helsingin ja kahden muulle nykytaidetoimijan olemassaoloon liittyviä, taiteen, tieteen ja kuratoinnin yhtymäkohtiin nivoutuvia kysymyksiä ja tavoitteita. IHME Helsingin toiminnanjohtaja ja kuraattori Paula Toppila kutsui Capsulan ja Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden keskuksen (INAR) Ilmastopyörre-taideohjelman kuraattorin Ulla Taipaleen ja Bioart Societyn johtajan Erich Bergerin keskustelemaan kanssaan.

Ensimmäisessä osassa keskustellaan siitä, miksi ja miten me itse kukin työskentelemme taiteen ja tieteen rajapinnassa, ja mitä kuratointi meidän tapauksessamme merkitsee. Toisessa osassa  keskitytään yksinomaan nykytaiteen kuratointiin, ja se julkaistaan tammikuun alussa. Keskustelun kolmas osa järjestetään yleisötilaisuutena Sofia Future Farmin tiloissa 16. tammikuuta 2020 osana Tieteiden yön tapahtumia. Tämä keskustelu on käyty englanniksi ja käännetty suomeksi.

Miksi taide ja tiede yhdessä

Paula Toppila: Kiitos, että otitte vastaan kutsuni osallistua keskusteluun, jossa meidän on tarkoitus yhdessä kartoittaa kuratoinnin käytäntöjämme. Kun Taidesäätiö Pro Arte perustettiin, sen tavoitteiksi määriteltiin – lyhyesti ilmaistuna – lisätä nykytaiteen saavutettavuutta, tuoda yleisön ulottuville yhteisiä taidekokemuksia ja tavoittaa uusia yleisöjä. Jokavuotinen IHME-festivaali käynnistyi yhdellä vuosittaisella kansainvälisesti tunnetun taiteilijan tilausteoksella ja siihen liittyvällä kaksi- tai kolmipäiväisellä ohjelmalla, johon sisältyy keskusteluita, työpajoja, taiteilijoiden elokuvia ja musiikkiohjelma.

Kolmisen vuotta sitten ryhdyimme tarkastelemaan lähemmin ympärillämme tapahtuvia muutoksia, emme pelkästään Suomen taidemaailmassa ja suomalaisessa yhteiskunnassa, eikä taidemaailmassa maailmanlaajuisesti, vaan sitä mitä oli tapahtumassa globaalisti, koko planeetan tasolla. Tajusimme, että IHME on itse asiassa alusta alkaen toiminut kriisien aikana: vuonna 2008 käynnistyi finanssikriisi, politiikassa alkoi kansallismielisen populismin nousu, ekologinen kriisi on jatkuvasti kärjistynyt, ja siihen liittyy ilmaston huolestuttava lämpeneminen ja biologisen monimuotoisuuden jyrkkä heikkeneminen.

Vaikka edelleen teimme festivaalia, panimme merkille, että nykytaiteen kentässä oli meneillään kiinnostavia tieteen ja taiteen välisiä keskusteluja: tutkijoiden sekä muun tyyppisten tietojärjestelmien edustajien ja taiteilijoiden välisiä keskusteluja, joissa ympäristökysymyksiä tutkittiin entistä tiiviimmin, mikä näkyi vaikkapa sellaisten taiteilijoiden kuin Olafur Eliassonin, Thomas Saracenon, Deimantas ja Nomeda Urbonasin, Superflexin ja Henrik Håkanssonin teoksissa. Ehkä myös teidän organisaatioidenne Bioart Societyn ja Capsulan toiminnan liikkeellelähtö on osa tätä ilmiötä?

Superflexin kanssa toteutimme vuonna 2011 elokuvaveistoksen Eläköön nykyaika (Stora Enson talo), joka niin ikään puuttui ilmastonmuutokseen ja sen vaikutuksiin rakennettuun ympäristöön, ja yhteistyössä Henrik Håkanssonin ja hänen elokuvansa THE BEETLEN kanssa koko festivaalin teemaksi tuli ilmastonmuutos ja kuudes sukupuutto. Niinpä aloimme miettiä uudelleen toimintamme tarkoitusta ja arvoja, joiden pohjalta meidän tuli alkaa pohtia uutta suuntaamme.  Ajatteluprosessi alkoi pitkäaikaisessa asiantuntijatyöryhmässämme, ja nykyinen neuvoa-antava työryhmä on jatkanut siitä eteenpäin. Lopputuloksena määrittelimme suunnan uudelle IHME Helsingille, ja uudistimme arvopohjamme asettamalla etusijalle ekologisesti kestävän toiminnan, ja päättämällä kutsua yhteistyöhön tutkijoiden kanssa yhteistyössä toimivia taiteilijoita, mutta keskittymällä silti vain yhteen julkiseen tilausteokseen vuodessa.  Lyhyesti sanottuna, koetamme vastata kysymykseen, kuinka olla olemassa korkealaatuisena nykytaideteosten tilaajaorganisaationa, tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja luoda puitteet merkitykselliselle keskustelulle ilmastokriisin aikakaudella.

Ulla Taipale: Todella kiinnostavaa! Itse opiskelin ympäristötekniikan insinööriksi teknisen journalismin koulutusohjelmassa Satakunnan ammattikorkeakoulussa ja Erasmus-vaihto-opiskelijana Universidad Politécnica de Valencia -yliopistossa Espanjassa. Tämä suuntautuminen merkitsi minun tapauksessani ympäristötekniikan yhdistämistä visuaaliseen viestintään. Myöhemmin, työskenneltyäni neljä vuotta Valencian etnologisen museon näyttelytuotannossa, suoritin kuratoinnin jatko-opinnot Barcelonassa.  Ympäristöhuolta koin jo tuolloin, mutta taustalla oli pääasiassa intohimo ja kiinnostus tuoda esiin luonnon ilmiöihin ja luonnontieteisiin liittyviä aiheita taiteen ja kulttuurin keinoin.

Vuonna 2006 perustimme yhdessä espanjalaisen kuraattorin Monica Bellon kanssa riippumattoman kuraattoriorganisaation Capsulan, joka toteutti useita taiteita ja luonnontieteitä yhdistäviä hankkeita. Vuonna 2007 käynnistin pitkäaikaisen projektin Capsulan poikkitaiteelliset tutkimusmatkat (Capsula Curated Expeditions). Ensimmäisen tutkimusmatkan kohteena vuonna 2008 oli täydellinen auringonpimennys Siperiassa, osallistujina kolme taiteilijaa, ja vuosien 2009 ja 2011 välillä toteutettiin Tutkimusmatka Itämerelle, jonka putteissa toteutettiin viisi uutta teosta. Nämä kaksi tutkimusmatkaa tuottivat kahdeksan teosta, jotka esitettiin näyttelynä Kiasmassa osana vuoden 2009 Pixelache-festivaalia, ja vuonna 2011 Turun kulttuuripääkaupunkiohjelmassa.

Vuosina 2011–14 työskentelin projektipäällikkönä Aalto-yliopistossa kehittämässä uutta biologisen taiteen laboratoriota, jonka nimeksi tuli  Biofilia – Base for Biological Arts. Kunnianhimoinen hanke kehiteltiin yhteistyössä Aalto ARTSin professorin Helena Sederholmin ja australialaisen SymbioticA:n taiteilijoiden ja tutkijoiden Oron Cattsin ja Ionat Zurrin, sekä laboratoriomestari Marika Hellmanin kanssa.

Toinen mainitsemisen arvoinen, meneillään oleva projekti on Melliferopolis – Honeybees in Urban Environments yhdessä taiteilija ja tutkija Cristina Stadlbauerin kanssa. Projekti yhdistää kaupunkimehiläisiä ja taiteita. Myös Ilmastopyörre-taideohjelma (Climate Whirl) lähti liikkeelle vuoden 2012 paikkeilla, kun eräät Helsingin yliopiston metsä- ja ilmastotutkijat ymmärsivät Hyytiälän metsäaseman mahdollisuudet edistää vuoropuhelua taiteilijoiden kanssa ja avata tutkimusasema myös taiteelliseen työskentelyyn. Minut kutsuttiin kehittämään taide-ohjelmaa metsäntutkimusasemalle yhdessä tutkijoiden kanssa.

Ottaen huomioon ilmastokriisin vakavuus, olen sitä mieltä, että taide on liian moniselitteistä ja voimatonta saamaan aikaan tarpeeksi nopeaa muutosta, ja minulla saattaa olla oma henkilökohtainen kriisi liittyen tähän… Kylvämme tärkeitä siemeniä, mutta se ei ehkä ole riittävän tehokasta tämänhetkisessä tilanteessa…

Paula Toppila: Juuri tämän takia organisaatiossamme tehtiin muutos, meillä ei siis ajattelun ja toiminnan muutos keskity yksinomaan taiteen potentiaaliin. Muutosten pitää tapahtua nyt niin ripeästi, että niitä tarvitaan kaikilla mahdollisilla tasoilla. Siksi päivitimme säätiömme arvot ja strategian ja asiantuntijuuden, ja kaiken tämän seurauksena palkkaamme esimerkiksi eko-koordinaattorin käymään läpi tuotantojamme kestävän kehityksen kannalta. Toivomme, että voimme saada aikaan muutosta ja saamme sen myös leviämään laajemmalle.

Entä sinä Erich ja Bioart Society, miten se kaikki lähti liikkeelle taiteen ja tieteen ympärillä käydyistä keskusteluista? Ehkä meidän pitäisi myös määritellä englannin sana science, sehän eroaa vähän suomen sanasta tiede, johon me kaikki mieluummin viittaamme ja joka kattaa myös humanistiset tieteet.

Erich Berger: Bioart Societyn perustamiseen johtivat useat erilaiset keskustelut, jotka yhdistettiin vuonna 2008. Mukana oli yksittäisiä taiteilijoita kuten Anu Osva, Laura Beloff ja muita, kulttuuriministeriön silloinen virkamies Hannele Seitsonen, jota kiinnosti tämän kaltaisen toiminnan tukeminen, siellä oli Kilpisjärven biologisen aseman johtaja Antero Järvinen, ja yksi näistä ihmisistä oli Ulla.  He kokoontuivat Kilpisjärven biologisella asemalla ja perustivat silloisen Finnish Bioart Societyn toukokuussa 2008. Käytännön toiminta on periaatteessa määrännyt, mitä se on, ja mitä se haluaa olla.

Ensimmäinen projekti toteutettiin Kilpisjärveltä käsin, ja se tehtiin yhteistyössä vuoden 2009 Euroopan kulttuuripääkaupungin Linzin ja Ars Electronican kanssa. Kiinnostavaa saattaa olla, että emme aloittaneet vähin äänin, vaan käynnistämämme kahden kuukauden hanke oli melko kunnianhimoinen.  Alussa meillä oli hankaluuksia määritellä, keitä me olemme, mitä me teemme, ja miten siitä tulisi puhua. Tajusimme kyllä pian olevamme erilaisia kuin muut biotaide- ja taidetta ja tiedettä yhdistävät organisaatiot. Olen edelleen sitä mieltä, että Fieldnotes-kirjan (2013) alaotsikko ”From landscape to laboratory” (Maisemasta laboratorioon) on varsin hyvä kuvaus lähestymistavastamme.

Biotaiteen käsitetään alun perin tarkoittavan laboratoriolähtöisiä taidekäytäntöjä, jotka pyrkivät erityisesti kritisoimaan biotieteitä kuten biotekniikkaa. Biotaide voidaan näin nähdä tällaisen teknologian taiteellisin keinoin toteutettuna kritiikkinä, jossa taiteen välineenä on elävä materiaali. Minusta oli todella tärkeää olla antamatta tuon kaltaisten määritelmien johdatella tekemisiämme. Ajoittain pidin nimeämme rajoittavana, mutta lopulta kiinnitimme vähemmän huomiota nimeen, ja sen sijaan, että olisimme sitoutuneet tiettyyn välineeseen, aloimme seurata meitä kiinnostavia sisältöjä. Yleistäen sanottuna tutkimme kysymystä, mikä on vallitseva biologinen tilanne. Jälkikäteen ajatellen aloimme myös jo aikaisessa vaiheessa pohtia, miten päivittää ympäristötaiteen määritelmä.

Ympäristökysymykset ovat edelleen samanlaisia, vaikka itse ympäristö on muuttunut. Se on muuttunut paitsi aineellisessa mielessä, kun on saatu mukaan uusia ympäristötoimijoita infrastruktuurin, laitteistojen, ohjelmistojen ja geneettisesti muunneltujen organismien aloilla, mutta myös tietoisuutemme ihmisen johtamien ja maaperäprosessien keskinäisestä riippuvuudesta, ja siitä, kuinka käytämme tai väärinkäytämme maata ja ympäristöä, on lisääntynyt. Tämä kaikki lisää vähitellen ymmärrystämme maailmanlaajuisesta ympäristökriisistä ilmastonmuutos mukaan luettuna. Minusta nykyisen ympäristötaidesuuntauksen pitäisi saada aikaan uusi määritelmä ympäristöä koskevasta itseymmärryksestämme.

Mitä teemme, kun kuratoimme?

PT: Kiitos teille. Nyt kun olemme käyneet läpi organisaatiotaustojamme ja syitä siihen, miksi olemme valinneet suuntautumisen taiteeseen ja tieteeseen, siirrymme kuratointiin ja sen olemukseen. Missä vaiheessa se tulee kuvaan mukaan, ja mitä kuratointi itse kunkin kohdalla tarkoittaa?

UT: Huomasin vasta hiljattain, että se, mikä minua kuraattorina eniten kiinnostaa, on taiteen ja muiden alojen välinen fasilitointi ja rooli välittäjänä; uusien käsitteellisten kehysten luominen ja luovien prosessien aloittaminen niiden puitteissa. Tästä on hyvä esimerkki Capsulan poikkitaiteelliset tutkimusmatkat 2007-2011.  Taiteilijat voidaan kutsua hankkeisiin mukaan suoraan tai avoimen haun kautta, ja kuratoinnin ytimessä on toimia uusien teosten toteuttamisen mahdollistajana. Tämä työtapa kiehtoo minua enemmän kuin valmiiden taideteosten valitseminen näyttelyyn.

EB: Minusta sanoit juuri jotain äärimmäisen tärkeää. Kuraattorikoulutuksen historia on Suomessa hyvin lyhyt, ja luulen, että kuraattorin roolista vallitsee usein iso väärinkäsitys, eihän siinä ole kyse ainoastaan taiteilijoiden valitsemisesta näyttelyyn. Tästä johtuu kuraattori-sanan täkäläinen huono maine. Kuraattori mielletään portinvartijaksi, joka valikoi näyttelyyn osallistuvat taiteilijat, nyt ehkä hiukan liioittelen tätä, mutta minullekin kuratointi merkitsee kuratoinnin prosessia, jossa on kyse puitteiden luomisesta, tietysti se osittain limittyy tuottamisen kanssa, mutta minun mielestäni se on osa sitä.

UT: Olen samaa mieltä siitä, että tuottaminen kuuluu osana tähän prosessiin.

PT: Minäkin olen samaa mieltä tästä kuraattorin määritelmästä, joka kuvaa myös osittain omaa työtäni IHMEen kuraattorina. Me emme valitse olemassa olevia teoksia, ja kun lähdemme keskustelemaan taiteilijan kanssa uudesta teoksesta, meillä on periaatteessa vain IHMEen eetos ja taiteilijan tuotanto, joita pohtia. Kartoitamme vähitellen taiteilijan ja IHMEen yhteisiä kiinnostusalueita ja yhteyksiä paikalliseen kontekstiin, ja projekti alkaa muotoutua. Lainatakseni teitä molempia, kyse on tosiaan käsitteellisen kehyksen luomisesta yhdessä. Minun tapauksessani IHMEessä voi tässä vaiheessa olla mukana myös muita ihmisiä keskustelemassa taiteilijan kanssa riippuen siitä, millaista taidetta taiteilija tekee, ja kenen kanssa hän haluaisi kehitellä ideaansa, tai yksinkertaisesti millaista erityisasiantuntemusta prosessissa kaivataan.

Tuotannosta voin sanoa, että se on todella minunkin tapauksessani osa kuratointia. Mielestäni kuraattorin asema ja ammatti on monimutkaisempi kuin ehkä ajatellaan, se riippuu hyvin paljon institutionaalisista puitteista, jossa kuraattori työskentelee ja organisaation kuraattorikäytännöistä. Kuten sinä Erich sanoit, museokuraattoreita pidetään usein portinvartijoina taidemaailman hierarkkisuudesta johtuen, onhan museonäyttelyn pitäminen tai teoksen saaminen museon kokoelmiin taiteilijalle erityinen tunnustus. Etenkin merkittävän instituution kuraattorilla – tai kuraattoriryhmällä – on valta-asema, koska hän päättää valinnoista, valitsee taiteilijat ja avaa heille sillä tavoin monenlaisia uramahdollisuuksia.

Keskustelun jatko-osa, jossa kuratointiin liittyvä pohdinta jatkuu. Se julkaistaan tammikuun alussa 2020, pysy kuulolla!

Paula Toppila on IHME Helsingin toiminnanjohtaja ja kuraattori. IHME on nykytaiteen tilaajaorganisaatio, joka yhdistää taiteen ja tieteen maailmat. Tuotamme vuosittain tilaustaideteoksen ja tapahtumasarjan luomaan näkemystä ja toiveikkuutta ilmastokriisiin.

Ulla Taipale on suomalainen kuraattori, tutkija ja taiteilija. Hän työskentelee usein perinteisten taideinstituutioiden ulkopuolella, esimerkiksi biologisilla tutkimusasemilla, kasvitieteellisissä puutarhoissa, eläintarhassa tai hautausmaalla. Hän toimii kuraattorina Capsula (art-science-nature) -organisaatiossa ja Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden keskuksen (INAR) Ilmastopyörre-taideohjelmassa. Vuosina 2011-14 hän työskenteli projektipäällikkönä Aalto-yliopiston Biofiliassa, biotaiteen laboratoriossa. Hän on valmistunut ympäristötekniikan insinööriksi (1998) ja taiteen maisteriksi (2018).

Lisätietoja: www.capsula.fi,  www.climatewhirl.fi www.melliferopolis.net

Erich Berger on Helsingissä toimiva taiteilija, kuraattori ja kulttuurityöläinen. Hän on helsingissä toimivan taiteilijayhdistyksen, Bioart Societyn, toiminnanjohtaja, joka on vuodesta 2008 lähtien edistänyt taiteen ja tieteen välistä monialaista yhteistyötä. Aiemmin hän työskenteli Gijonissa, Espanjassa Laboral Center for Art and Industrial Creation’n pääkuraattorina. Bergerin nykyinen kiinnostus erityisesti geologisen ajan ja hybridisen ekologian aluetta kohtaan on johdattanut häntä työskentelemään geologisten prosessien, radiogeenisten ilmiöiden sekä niiden sosiaalipoliittisten ilmentymien parissa. Bergerin töitä on esitetty laajasti monissa museoissa, gallerioissa ja merkittävissä taidetapahtumissa sekä Euroopassa että maailmanlaajuisesti ja hänen töitään on palkittu useilla palkinnoilla.