Äänen kehollista kokijuutta luomassa

Tämä haastattelu brittiläisen Surreyn yliopiston professori Tony Myattin kanssa jatkaa taiteilija Jana Winderenin ja IHME Helsingin toiminnanjohtajan ja kuraattorin Paula Toppilan tekemää haastattelusarjaa. Idea verkkohaastatteluiden sarjasta tuli esiin yhteistyömme alkuvaiheessa vuonna 2019, kun Jana suunnitteli seminaaria, jolla lisättäisiin tietoisuutta Itämeren ja muiden vesistöjen nykytilasta. Sen sijaan, että olisimme lennättäneet asiantuntijoita tänne ulkomailta, päätimme tuoda heidän tietämyksensä saataville tekstimuodossa IHME Helsingin sivustolle.

Tony Myatt on äänitaiteilija, insinööri ja akateemikko, joka on erikoistunut tilalliseen äänituotantoon eli kolmiuloitteisen äänen luomiseen ääni-installaatioihin, elokuviin ja eläviin ääniperformansseihin. Hän on Surreyn yliopiston musiikin ja median laitoksen (Department of Music and Media) johtaja. Tonyn tutkimus- ja opetustyö keskittyy elektronisen ja tietokonemusiikin nykyestetiikkaan, tilallisen äänen tuottamiseen ja tallentamiseen sekä tietokonemusiikin ja nykyäänitaiteen luomiseen ja esittämiseen. Tony on yli kymmenen vuoden ajan tehnyt läheistä yhteistyötä taiteilija Jana Winderenin kanssa tämän tilallisten ääni-installaatioiden ja performanssien luomisessa ja esittämisessä. Jana ja Tony työstävät parhaillaan vuoden 2020 IHME Helsinki -tilausteosta Listening Through the Dead Zones (Kuuntelua kuolleitten alueitten läpi).

Insinööritaidon, tieteen ja taiteen välimaastossa

Paula Toppila (PT): Mikä sai sinut tutkimaan ääntä ja työskentelemään monipuolisesti äänen parissa?

Tony Myatt (TM): Tämä kuulostaa keksityltä mutta ei ole [nauraa]. Kasvoin perheessä, jossa kuuli paljon musiikkia. Opiskelin musiikkia, ja minulla on siitä ja läheisiltä aloilta kolme tutkintoa.

Varhaisteininä aloin tehdä kokeiluja elektroniikan parissa ja kuunnella ääntä eri tavoin. Olin kuin ällikällä lyöty kokemuksesta, joka syntyi istumisesta oikeassa paikassa kahden stereokaiuttimen välissä. Vaikutelma oli minusta taianomainen. Ääni tulee tyhjästä, ja on olemassa kohta, jossa pää on täsmälleen oikeassa paikassa, jolloin tyhjyydestä tuleva ääni on todenmukaisimmillaan ja vakuuttavimmillaan. Jo tuolloin olin innostunut elektronisesta musiikista ja nykymusiikista, ja lisäksi olin teknisesti kiinnostunut äänentoistosta.

Yksi ensimmäisistä kokeiluistani varhaisteini-iässä oli ns. Hafler-piirin parissa. Siinä voi liittää kaiuttimen tietyllä tavalla stereovahvistimen kaiutinulostuloihin ja sijoittaa kaiuttimen taakseen. Siinä hyödynnetään erosignaalia: eroa kahden etukaiutinkanavan välillä, jossa usein kuuluvat äänityksen ympäristön äänet ja kaiut eli asiat, jotka ovat erotus vasemman ja oikean kaiutinkanavan välillä.

Tällaisten tekniikoiden avulla loitotaan välittömästi siitä ajatuksesta, että stereokuvan tuottaminen lineaarisesti on ainoa mahdollinen äänentoiston tapa. Olenkin aina ollut kiinnostunut tilaäänestä, ja akateemisen urani myötä minulla on ollut onni päästä työskentelemään sen parissa.

PT: Kertoisitko lisää työstäsi akateemisessa maailmassa?

TM: Asemoin itseni insinöörin, tieteilijän ja taiteilijan välimaastoon. Työskentelen parhaillaan professorina Surreyn yliopiston musiikin ja median laitoksella, joka kouluttaa monialaisia äänitaiteilijoita ja äänittäjiä, joilla on insinööri- tai taidetausta. Äänityskoulutusohjelmamme on hyvin suosittu, ja sieltä valmistuneet antavat panoksensa musiikin luomiseen ja tukevat monia, kaupallisessa musiikkiteollisuudessa toimivia kansainvälisiä taiteilijoita ympäri maailman. Itse olen työssäni jo pitkään ollut kiinnostunut tilaäänestä ja äänen tilavaikutelman luomisesta, mikä on mitä suurimmassa määrin insinööritaidon ja tieteen kysymys.

Aloin työskennellä kattavan Ambisonics-järjestelmän kanssa, josta on nyttemmin tullut hyvin suosittu. Facebook, Google, YouTube, Apple ja monet muut yritykset ovat ottaneet sen käyttöönsä, koska se soveltuu erityisen hyvin tilaäänen tuottamiseen virtuaalisessa ja lisätyssä todellisuudessa. Aloin työskennellä järjestelmän parissa 1980-luvun loppupuolella.

Ambisonics-järjestelmän on kehittänyt matemaatikko Michael Gerzon Isossa-Britanniassa 1970-luvun alkupuolella. Se on hyvin vanha teknologia, jonka perusidea syntyi jo kauan ennen kuin sitä pystyttiin täysin teknisesti hyödyntämään. Se oli jonkin aikaa vailla käyttöä, ja kun siirryin Yorkin yliopistoon 1980-luvun loppupuolella, aloin tutkia sitä. Minulla oli tuuria, sillä Yorkissa työskenteli Dave Malham, joka on ollut hyvin pitkään yksi Ambisonics-tutkimusyhteisön tukipilareista. Vietin Yorkissa yli 20 vuotta, ja työstin ja kehitin erilaisia tapoja hyödyntää Ambisonicsia.

Tuona aikana kävi selväksi – ja tämä liittyy myös minun ja Janan yhteistyöhön – että äänen tilallisuuden havaitsemiseen ja siihen, miten ihmiset kokevat tilaäänen liittyy tärkeitä huomioitavia asioita: tilaäänen parantaminen ei ollut yksinomaan teknologinen kysymys.

Tilan havaitseminen sellaisena kuin me sen ymmärrämme eli äänen kautta on hyvin tärkeä osa yhteyttämme äänien maailman kanssa – tosielämän äänien, niin luonnon, luonnonympäristöjen kuin ympäristömmekin kanssa. Perehdyin yhdessä tohtoriopiskelija Peter Lennoxin kanssa tilallisen havaitsemisen senhetkiseen tutkimustietoon. Suurin osa aiemmasta alan tutkimuksesta oli tehty visuaalisella alueella, ja meidän täytyi tehdä rinnastuksia sen ja äänen havaitsemisen välillä.

Teimme monenlaisia havaintoja ilmiöstä ja tutustuimme J.J. Gibsonin työhön havaitsemisen ekologiasta (ecology of perception). Tärkeinä näyttäytyivät myös ajatukset siitä, että me ihmiset haluamme tutkia asioita ymmärtääksemme tilallista ympäristöämme ja että meille asioiden tutkiminen on luonnollinen havaitsemisen tapa.

Niinpä olen käyttänyt paljon aikaa Janan ja Chris Watsonin kaltaisten taiteilijoiden kanssa tutkiakseni sitä, miten voimme tuottaa tilaääntä, joka vetoaa tilallisen havaitsemisen mekanismeihimme ja tutkimisen haluumme ja jossa on sellainen osallisuuden tuntu, joka eroaa useimpien ihmisten kokemuksesta toistetusta äänestä. Pyrimme parhaamme mukaan luomaan äänikenttiä sijoittaaksemme kuulijan samaan ympäristöön kuin missä äänitykset on tehty.

Rikas ja monimuotoinen vedenalainen äänimaailma

TM: Panokseni tämäntyyppisiin projekteihin vaihtelee melkoisesti. Yhtäältä olen hyvin kiinnostunut teknologiasta ja äänentoistosta, mutta erityisesti minua kiehtoo tarjota ihmisille jotakin, jota he eivät ole aiemmin kuulleet.

Mielestäni yksi tilaääneen liittyvistä ongelmista on se, että kaikkien kuvitelmissa se on ongelmana ratkaistu ja teknologiana valmis: ihmiset näkevät elokuviin mennessään ovella tai DVD:tä katsellessaan kotelossa Dolby Surround -merkinnän, joka kertoo, että ääni on tuotettu tässä formaatissa. Silti edes viimeisimmässä elokuvien äänistandardissa Dolby Atmosissa teknologialla ei pyritä tuottamaan kokonaisvaltaisesti ympäröivää ääntä, koska sitä suunniteltaessa ei ole otettu huomioon ihmisten ”tutkivaa” havaitsemistapaa, vaan painopiste on valkokankaalla.

Nykyaikaisia digitaalisia äänityöasemia ja äänityökaluja käyttävien sisällöntuottajien on siis yhä vaikea ottaa huomioon mainitsemiani tilallisen äänen havaitsemiseen liittyviä elementtejä, joiden uskon olevan ratkaisevan olennaisia käyttämissäni tilallisen äänen tuottamisen menetelmissä.

Janan ja minun tekemä työ tilallisen äänen parissa on siis äärimmäisen harvinaista, eikä tällaisia ääniteknologioita ja toistetun äänen ilmiöitä voi kokea juuri missään muualla paitsi taidegallerioissa, erikoissuunnitelluissa tapahtumapaikoissa, kuten arkkitehtuuripaviljongeissa, ja joissakin ääni-installaatioissa.

Janan työ keskittyy ensisijaisesti ääniin vedenalaisissa ympäristöissä. Luulen, että ihmisten voi olla vaikeaa oikeasti ymmärtää miten ääni toimii veden alla, koska vedenpinnan muodostaman esteen takia useimpien ihmisten kokemuksessa esimerkiksi meren pinnan alta ei tule ääntä. Emme voi kävellä meren äärelle ja kuulla kaikkia siellä eläviä ja toisilleen viestiviä kaloja ja muita eläimiä. Ne pysyvät ja toimivat tilassa, joka on hyvin kaukana meidän havaintomaailmastamme.

Kuten upea kollegani Chris Watson tapaa sanoa, elämme Jacques Cousteaun lausahdusten perinnön kanssa. Hänellä oli nimittäin tapana aloittaa uraauurtavan, merenalaista elämää käsittelevän tv-dokumenttisarjansa jokainen jakso sanomalla ”astun nyt hiljaiseen merenalaiseen maailmaan”. Ei ollut kyse siitä, että hänen tutkimansa ympäristö olisi ollut hiljainen, vaan että hän ei kyennyt kuulemaan siellä, koska hänen korvansa olivat kehittyneet toimimaan ilmassa, ei vedessä.

Kun teemme äänityksiä vedenalaisten mikrofonien avulla, tai käytämme kalastajien tapaan airoja kuunteluvälineinä, käy selväksi, että merenalainen maailma on uskomattoman äänirikas. Lisäksi vesi välittää tunnetusti ääntä hyvin, joten ääni voi edetä valtavia matkoja.

Yksi tärkeistä ympäristöön liittyvistä kokemuksista, jonka vedenalaisen äänimaailman äänittäminen ja esilletuominen näiden töiden kautta antaa on se, että voimme tarjota ihmisille kokemuksen vedenalaisten äänten rikkaudesta ja monimuotoisuudesta. Muuntamalla ääntä käyttämällä vedenalaisia mikrofoneja ja toistamalla sitä erilaisten kaiutinkokoonpanojen kautta voimme antaa ihmisille kokemuksen vedenalaisista ääniympäristöistä, erityisesti tilallisessa mielessä, mikä on jotain sellaista, jota ihmiset eivät muutoin voi kuulla.

Olemme Janan kanssa tehneet installaatioita, joissa on käytetty myös äänisaasteen aiheuttajia, kuten veneitä. Ne ovat muodostaneet jyrkän vastakohdan eläinten asuttamille luonnollisille elinympäristöille ja olleet näin osa teosten ekologista motiivia. Se, että olemme voineet toteuttaa töitä, joissa on jonkinlainen ainutlaatuinen tilallinen läsnäolo, tarkoittaa myös, että Maurice Merleau-Pontyn kuvaama mahdollisuus keholliseen kokijuuteen voi olla olemassa: kuulijat voivat olla yhteydessä havainnoimansa kohteen kanssa, ja ideat välittyvät, eivät ”valtamerta käsittelevänä” tekstinä, kuvina tai kirjallisena materiaalina, vaan kuulijoiden omana kokemuksena ja yhteytenä itse teokseen fenomenologisena ilmiönä.

Kontrolloimme valaistusta poistaaksemme häiriötekijät, ja toistamme tilallista ääntä mahdollisimman korkealaatuisena, monitahoisena ja moniulotteisena – tässä yhdistyy monien vuosien kokemus työskentelystä erityyppisten tilaääniteknologien ja -materiaalien parissa. Joskus Jana käyttää vedessä kahta vedenalaista mikrofonia äänen tallentamiseen, ja minä hoen hänelle: ”Käyttäisit useampia.”

Jana Winderen (JW): Neljää, käytän neljää. Kahta jaloissani ja kahta käsissäni. [nauraa] Olemme työskennelleet yhdessä koko prosessin ajan, myös tuotantovaiheessa studiossa, koska teen siellä työtä kaiutinkokoonpanon kanssa. Jo varhaisessa vaiheessa kävelimme paikan päälle tutustumaan äänityspaikkaan, minkä jälkeen lähetit dekooderit minulle työstettäväksi, jotta voin simuloida tilanteen ensin studiollani ja sitten sinun studiollasi.

Tilallisen äänen toistosta

TM: Yksi tärkeistä asioista tosiaan on se, että tilallinen informaatio tulee tallennettua äänen äänittämisen yhteydessä. Tämä on hyvin tärkeää, jotta voimme toistaa ääntä vakuuttavasti tilallisessa mielessä. Tavallinen mikrofoni poimii minun ääneni, suustani tulevan äänen, rinnastani kumpuavan äänen, äänen heijastukset seinistä ympärilläni ja ympäristöstäni, ja typistää tämän kaiken yhdeksi tilassa sijaitsevaksi pisteeksi mikrofonin päässä. Ajatus siitä, että voisimme ottaa tuon yhden äänipisteen, toistaa äänen kaiutinjärjestelmän kautta ja olettaa, että lopputulos on uskottava tilallisen äänen toisinto on melkoinen oletus.

Tilallisen informaation mukana pitäminen aivan alusta asti ja keskustelut siihen liittyvistä mahdollisista lähestymistavoista ovat olennainen osa yhteistyötämme. Teemme yhteistyötä teosten ideoinnista lähtien, ja mietimme, miten tallennamme ja toistamme äänimateriaaleja ja miten ne parhaiten esitetään näyttelytilassa. Tämä dialogi on hyvin tärkeää.

Jana useimmiten kerää ääniä yksin, mutta me tunnemme sen ympäristön, jossa äänitämme, joka on se ympäristö, johon ihmiset uppoutuvat teosta kuunnellessaan. Minä yleensä kirjoitan ohjelmiston, jonka avulla Jana voi työskennellä studiossaan ja luoda kaiutin- ja dekoodausjärjestelmän, joka on suunniteltu varta vasten siihen tilaan, jossa teos lopulta esitetään. Teemme yhteistyötä koko prosessin ajan asioista keskustellen, ja loppuvaiheessa käytämme aina aikaa paikan päällä esitystilassa, jotta voimme varmistaa, että miksaus ja tuotanto ovat tasapainoisessa suhteessa ympäristöön. Tämä liittyy usein esitystilan akustiikkaan tai ympäristön melutasoihin, mutta vaikuttavia tekijöitä on monia muitakin.

Yhteistyötapamme tulivat kiinnostavasti esiin hiljattain Oslossa tekemämme teoksen Rising tide (’Vuoksi’) yhteydessä. Jana oli tehnyt joitakin kenttä-äänityksiä Soundfield-mikrofonin avulla. Hän äänitti kokonaisen valtavien aaltojen liikkeiden ja tyrskyjen muodostaman tilallisen tapahtuman – upea tallenne. Kaiken äänityksessä tarvittavan teknologian ja laitteiston kanssa ei voi tietenkään olla tyrskyävien aaltojen keskellä, vaan täytyy olla niiden yläpuolella, jossakin, jotenkin.

Kun toistimme äänitteen ison, 360-asteisen äänentoistojärjestelmän kautta, oli selvää, että lopputulos ei vain toiminut, vaan se kuulosti hyvin omituiselta. Asia tuli esiin selvemmin kuin muissa paikoissa, joissa tuota materiaalia oli toistettu. Tilanteen ratkaisemiseksi suunnittelin ohjelmallisia äänisignaalin muokkausmenetelmiä, joiden avulla ääni voitiin sijoittaa tilassa alemmas, kääntää se päälaelleen ja uudelleensuunnata sen perspektiivi, jotta kuulijat saivat oikeat havaintovihjeet, joiden avulla he voivat kuulla äänet samanlaisina kuin jos he olisivat aaltojen ympäröiminä.

Jotkin näyttelyn arvostelleet kriitikot sanoivat, että tuntui aivan kuin aallot olisivat oikeasti liikkuneet lattian poikki ja ihmiset tulleet kohdakkain niiden kanssa. Tämä taas tuo meidät takaisin kehollisen kokijuuden ajatukseen, ja tämä on se mihin pyrimme. Yhteistyöprosessimme voi siis olla huomattavan monimutkainen ja vaihteleva, ja uskonkin, että näiden teosten toteuttamiseen tarvitaan meitä molempia, koska teosten luomisen kokonaisprosessi edellyttää todella monia erilaisia taitoja.

Kokonaisvaltaista äänimaisemaa luomassa Helsinkiin

JW: Kyllä, olen juuri miettimässä siirtymistä IHME Helsinki 2020 -tilausteoksen pariin, ja siinä käytämmekin taas aivan uudenlaista kaiutinjärjestelmää. Helsingin esityspaikassa ihmiset ovat meren äärellä. Kävin jokin aika sitten tutustumassa paikkaan, ja kerroinkin sinulle miten koin tilan ja sen akustiikan.

Koronaviruksen takia et ole voinut käydä paikan päällä etukäteen, mutta vietämme paljon aikaa siellä taas elokuussa, jotta saamme sulautettua teoksen ympäristöön ja tämän hyvin erityisen tilan paikallisakustiikkaan.

TM: Olet aivan oikeassa. Jokaisessa tilassa, jossa työskentelemme, on omat haasteensa ja ongelmansa, mutta myös kiinnostavat puolensa. Pyrimme aina reagoimaan paikkaan teoksen kautta. Teokset miksataan aina paikan päällä, mutta itse asiassa kaikkia teknologioita ja joskus myös osaa sisällöstä muokataan tilan mukaan, kuten Jana sanoi. Helsingissä esityspaikka on mielenkiintoinen, koska kyseessä on soutustadion, joka on ulkotilassa ja merenlahden rannassa, ja näin ollen paikka, jossa voi kuulua joitakin teoksessa käytetyistä äänistä.

Tutkimme hyvin huolellisesti valokuvia, kuvia, piirustuksia ja muuta materiaalia, jotta saimme suunniteltua kaiutinjärjestelmän, joka oikeastaan hyödyntäisi soutustadionia ikään kuin se olisi yhä soutustadion. Ihmiset voisivat istua ja käyttää tilaa arkkitehdin alun perin tarkoittamalla tavalla, mutta nyt he eivät katsoisikaan soutukilpailuja, vaan heillä olisi tilaäänen kautta yhteys vedenalaisiin ääniin. Suunnitelmassamme kuulijat kuulevat äänen suorakaiteen muotoon järjestetystä neljäntoista kaiuttimen järjestelmästä, joka kattaa stadionilta nähtävissä olevan merenlahden leveyden.

Kaikissa tilaääniproduktioissani ja tavassa, jolla tuotan ääntä kaiutinjärjestelmistä, ihannetilanne on sellainen, että kukaan ei pysty havaitsemaan, että ääni tulee tietystä kaiuttimesta. Kaikkien kaiutinten on suunniteltu toimivan yhdessä ja muodostavan saumattoman äänikentän. Helsingissä luomme saumattoman äänipinnan kuulijoiden eteen. Äänet toki liikkuvat, mutta äänimaisema on kokonaisvaltainen, kuin koko stadionin eteen levittyvä laaja äänikangas.

PT: Kuulostaa upealta. En malta odottaa, että pääsen kokemaan teoksen elokuussa ja kuulemaan palautetta yleisöltä. Viimeinen kysymykseni liittyy taiteen ja tieteen väliseen suhteeseen. Kun työsi asemoituu kiinnostavasti näiden kahden välimaastoon, niin miten itse näet tämän suhteen?

TM: Aiheen ympärillä käydään aina kiinnostavia keskusteluja, jossa taiteesta ja tieteestä puhutaan ikään kuin ne olisivat erillisiä asioita. Mielestäni monissa tapauksissa niitä ei kuitenkaan voi erottaa, vaan ne ovat yhtä. Monet tieteentekijät saattavat nähdä omat etsintänsä ja kokeilunsa taiteellisen toiminnan muotona. Uskonvarainen heittäytyminen ja inspiroituminen yhdistävät molempia lähestymistapoja.

Uskon, että Arnold Schönberg oli oikeassa arvioidessaan insinöörien potentiaalista vaikutusta luovaan prosessiin, kun hän ensi kertaa kohtasi Tonmeister-ääniteknikoiksi (suom. ’äänimestari’) kutsumiaan ammattilaisia äänittämässä musiikkiaan. Schönberg sanoi, että hänen ympärillään olevilla insinööreillä ja teknikoilla voisi olla yhtä paljon annettavaa teokselle itselleen kuin hänellä sen säveltäjänä. Heillä oli nimittäin mahdollisuus täydellisesti hallita sitä, miltä teos kuulosti ja millaisena yleisö sen kuuli. Tästä syystä kyky ymmärtää taidetta on äänittäjälle tai tilaäänen tuottajalle ratkaisevan tärkeää.

Sen jälkeen, kun aloitin työni tilaäänen parissa olen todistanut mullistavaa kehitystä tilaäänessä ja siihen liittyvissä teknologioissa. Michael Gerzonin ajatukset Ambisonicsista korkeamman asteen formaatteineen eivät ole enää epärealistisia, eivätkä niitä kahlitse ääniteknologiat, kuten 1970-luvun alussa. 1980-luvun lopulta, jolloin tietokoneissa alkoi olla juuri ja juuri riittävän paljon levytilaa ja laskentatehoa monikanavaisen tilaäänen tuottamiseen, on tapahtunut käsittämätön teknologinen loikka tämänhetkiseen tilanteeseen, jossa olemme siirtymässä virtuaalitodellisuuksiin ja useampiin satoihin äänikanaviin, joita voi tallentaa kannettaviin tietokoneisiin ja muokata reaaliajassa ääni-installaatioissa.

Jos työskentelee taiteilijana digiympäristössä, on tavalla tai toisella tekemisissä teknologian kanssa. En väitä, että on välttämätöntä olla tietokoneohjelmoija tai digitaaliseen ääneen erikoistunut teknikko – lukemattomat taiteilijat eivät ole kiinnostuneita teknologiasta sinänsä, eivätkä perehdy syvällisesti sen toimintaan – mutta digitaalinen teknologia on meille työväline. Kaltaiseni ihmiset ovatkin usein luonnostaan kiinnostuneita ymmärtämään sekä ääniteknologioita että äänen fysiikkaa ja akustiikkaa. Minusta tällainen ajattelu voisi hyvin toimia inspiraationa myös uuden nykytaiteen tekemiselle.