Neuvoa-antava työryhmä haastattelussa: Antti Majava

Esitimme neuvoa-antavan työryhmämme jäsenille neljä kysymystä siitä, miten IHME Helsingin tavoite yhdistää taide, tiede ja ilmastotyö on neljässä vuodessa toteutunut. Taiteilija ja tutkija Antti Majava BIOS-tutkimusyksiköstä on ollut mukana neuvoa-antavassa työryhmässä vuodesta 2019 lähtien.

1) Kun aloitimme IHMEen uuden suunnan ja yhteistyön neljä vuotta sitten, halusimme yhdistää ohjelmassamme taiteen, tieteen ja ilmastotyön ja tukea pitkäjänteistä yhteistyötä sekä instituutioiden että taiteilijoiden kanssa. Miten mielestäsi olemme onnistuneet tässä?

Koen, että IHME on onnistunut erinomaisesti neljä vuotta sitten asetettujen tavoitteiden osalta. Taide-tiede yhteistyön kehittäminen tuntui neljä vuotta sitten tärkeältä, nimenomaan liittyen ilmasto- ja ympäristökriisin käsittelyyn, ja kestävyyssiirtymän edistämiseen. Ilmasto- ja ympäristökriisin myötä näkisin, että erityinen huomio on kiinnittynyt taiteen ja luonnontieteen eri haarojen välisiin suhteisiin. Toki me kaikki haluaisimme löytää myös tehokkaita keinoja globaalin ilmasto- ja luontokriisin pysäyttämiseksi.

Taide on minusta kuitenkin vahvimmillaan silloin, kun se antaa mahdollisuuden yhteiseen ihmettelyyn ja tilannekuvan rakentamiseen ja inspiraatioon mahdollisimman erilaisista lähtökohdista tuleville ihmisille. Kun mietitään IHMEen perimmäisiä tavoitteita, on tärkeää voida tukea mahdollisimman avoimen, rehellisen, pelottoman ja innostuneen todellisuussuhteen rakentumista niin taiteen tekemisen kuin kokemisenkin kautta.

2) Tilaajina olemme pohtineet uudelleen tapoja tehdä yhteistyötä kansainvälisten taiteilijoiden kanssa ja miten mahdollistaa taiteilijoiden työn nähdyksi tuleminen ja kehittyminen ulkomailla. Yksi testaamistamme menetelmistä on se, että sen sijaan että olisimme kuljettaneet suuren määrän töitä mantereelta toiselle (päästöt), olemme tehneet yhteistyötä taiteilijoiden kanssa heidän kotimaassaan tapahtuvissa pitkäaikaisissa projekteissaan. Tuemme käynnissä olevia hankkeita paikallisten yhteisöjen kanssa kestävien käytäntöjen juurruttamiseksi. Miten näet tämän lähestymistavan suhteessa postkolonialistiseen projektiin?

Taiteen materiaalisuhde ilmenee tavalla tai toisella kaikissa sen ilmenemismuodoissa. Perinteinen kuvanveisto, digitaalinen taide ja taideteoria ovat yhtä lailla riippuvaisia ihmisen kehosta, koneista ja laitteista ja ympäristön kantokyvystä. Haitallista kulutusta voi syntyä yllättävissä kohdissa, kuten yleisön liikkumisessa tai servereiden energiankulutuksen myötä.

Taiteen ekologinen jalanjälki on tärkeää tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan pienentää. Pitäisin kuitenkin kaikkein tärkeimpänä ylläpitää taiteen parissa vuosituhansien ajan kehittynyttä tiedostavaa suhdetta materiaan, kykyä pohtia erilaisten eleiden ja materiaalien käytön mielekkyyttä ja merkitystä.

Planeetan ja sen ekosysteemin samoin kuin ihmiskehon tai vaikkapa keinoälyn rajallisuudesta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Elämää, kehoa ja koneita ylläpitävien ekologisten järjestelmien huomiotta jättäminen on mahdollista vain virtuaalisessa mielikuvitusmaailmassa, ja sielläkin vain ohikiitävän hetken ajan.

Taiteella ja tieteellä onkin tutkittavanaan perustavanlaatuinen kysymys: Miksi kulttuurinen valtavirta ei moderneissa ja jälkimoderneissa yhteiskunnissa innostu ja inspiroidu vastaavissa määrin planeetan tai kehon materiaalisuuksista ja rajallisuuksista kuin niiden ylittämisestä ja aineettomaan sfääriin tähtäävistä teknoutooppisista ja hengellisistä narratiiveista.

3) Mikä on nykytaiteen ajankohtaisin kysymys sinun näkökulmastasi tänä monikriisin aikakautena, jota elämme?

Kaikkialla maailmassa on vahvistunut yhteiskunnallinen ja kulttuurinen jakautuminen erilaisiin keskenään lähes keskustelukyvyttömiin ryhmiin, joiden todellisuuskäsitys rakentuu pitkälti muun kuin tieteellisen maailmankäsityksen varaan. Yhteiskuntien jakaantuminen ja ryhmien sisäisen kommunikaation ja ihanteiden irtautuminen yhteisistä sosiaalisista ja tieteellisisistä realiteeteista ja planeetan ekologisista reunaehdoista liittyy keskeisesti digitaalisten ympäristöjen suunnittelua hallitseviin kulttuurisiin narratiiveihin.

Tavoite orgaanisen ympäristön muuntamiseksi ihmisen mielen sisäisiä toiveita vastaavaksi on keskeinen modernismin piirre sekä materiaalisessa, teknologisessa että digitaalisessa sfäärissä.

Teknologia ei kehity itsekseen ihmisestä riippumatta, vaan aktiivisen ponnistelumme ja valintojemme kautta. Teknologia ilmentää vahvasti kulloinkin vallitsevia sosiaalisia ja kulttuurisia ihanteita. Viime vuosikymmenten teknologinen kehitys kytkeytyy nähdäkseni tiiviisti vallitsevaan neoklassiseen talousteoriaan, joka taas pohjaa ihmiskuvaan, jossa ihmisyksilö maksimoi omaa etuaan vapailla markkinoilla tekemiensä valintojen kautta.

Samalla kun kannatan markkinataloutta, näen, että ajatus markkinoiden, ihmisyksilöiden ja teknologian kyvystä tuottaa ihmiskunnan tai planeetan kannalta hyviä lopputuloksia ikään kuin automaattisesti, näkymättömän käden ohjaamana, on perusteeton. Mikäli emme suunnittele ja aseta päämääriä talouden, yhteiskuntien ja teknologian kehitykselle, ajaudumme yhä syvempään kaaokseen.

Keskeinen tehtävämme onkin nyt puolustaa demokraattisia rakenteita ja yhteiskunnan instituutioita, jotka mahdollistavat yhteistyötä, suunnittelua ja globaalien kriisien hoitoa.

Kommunikaation ja informaation suhde materiaalisen maailman realiteetteihin on nousemassa yhä keskeisemmäksi kysymykseksi. Siksi näkisin juuri ajattelun, mielikuvituksen ja materiaalisen maailman erilaisten yhteenkietoutumien ja niiden mielekkyyden pohtimisen erääksi taiteen perustavimmista tehtävistä.

4) Työskentelette kaikki enemmän tai vähemmän kokopäiväisesti myös akateemisessa kontekstissa. Millaisena näet ekologisen käänteen (kestävän kehityksen siirtymän) tapahtuvan tässä yhteydessä, muuttuuko tieteen tekeminen maailman mukana ja miten?

Kriittinen taidekeskustelu, jossa taide-eleiden merkitystä punnitaan suhteessa teosten toteuttamisen erilaisiin välillisiin vaikutuksiin, on taide-instituution tärkein ominaisuus ja rinnastuu tieteellisen vartaisarvioinnin merkitykseen tiede-instituutiossa. Tieteen puolella päästövähennystavoitteiden nimissä ei ole koettu tarpeelliseksi rajoittaa tuotettavien julkaisujen määrää, sillä pääosin tekstimuotoiset tulokset on koettu ”aineettomiksi”. Toisaalta tiedeinstituutioiden toimitilat, koneet, serverit ja tieteilijöiden matkat tuottavat merkittäviä päästövaikutuksia.

Ehkä taiteen puolella jo vauhtiin päässyttä keskustelua ekologisista toimintatavoista olisikin syytä laajasti soveltaa myös tieteen harjoittamiseen. Kummankaan kohdalla ei kuitenkaan pitäisi olla kyse toiminnan rajoittamisesta ekologisten tavoitteiden nimissä, vaan toiminnan materiaali- / todellisuussuhteen syvällisestä pohdinnasta ja sen pohjalta tapahtuvasta työskentelyn sisällöllisestä kehityksestä.

Taide- ja tiedeinstituutioilla on yhteiskunnassa jatkuvasti päivittyvä ja muuttuva mandaatti muutoksen tekemiseen. Kysymys siitä, kenen ehdoilla yhteiskunta muuttuu ja kehittyy, on keskeisimpiä politiikan ja vallanjaon kysymyksiä. Taiteen ja tieteen mandaatti ei viimevuosikymmeninä ole ensisijaisesti kohdistunut maailman muuttamiseen, vaan tämä tehtävä on annettu ensin politiikan ja sittemmin talouden ja teknologian instituutioille.

Ottaen huomioon nykyisten hegemonioiden heikon kyvykkyyden ihmiskunnan ja planeetan keskeisten akuuttien kriisien hoitamiseen, voisi olla perusteltua vahvistaa tieteen ja myös taiteen valta-asemaa suhteessa vaikkapa talouteen. Valtarakenteet eivät kuitenkaan muutu itsestään, tai vapaaehtoisesti, ja vallan uusjako tarkoittaa aina kamppailua.