Neuvoa-antava työryhmä haastattelussa: Hanna Guttorm

Esitimme neuvoa-antavan työryhmämme jäsenille neljä kysymystä siitä, miten IHME Helsingin tavoite yhdistää taide, tiede ja ilmastotyö on neljässä vuodessa toteutunut. Helsingin yliopiston alkuperäiskansatieteen vanhempi tutkija Hanna Guttorm on ollut mukana neuvoa-antavassa työryhmässä nyt vuoden verran.

1) Kun aloitimme IHMEen uuden suunnan ja yhteistyön neljä vuotta sitten, halusimme yhdistää ohjelmassamme taiteen, tieteen ja ilmastotyön ja tukea pitkäjänteistä yhteistyötä sekä instituutioiden että taiteilijoiden kanssa. Miten mielestäsi olemme onnistuneet tässä?

Olen toiminut neuvoa-antavan työryhmän jäsenenä noin vuoden. Olen iloinen ja ylpeä saadessani olla mukana toiminnassa, jossa taide on niin tietoisesti ja kokonaisvaltaisesti osa tätä kestävyysmurroksen harjoittamisen ja harjoittelemisen välttämättömyyden aikaa. Organisaatioiden on otettava kestävän kehityksen muutos vakavasti omassa toiminnassaan, ja mielestäni IHME Helsinki on siinä suhteessa erittäin esimerkillinen, rohkea ja periksiantamaton. On rohkeaa hidastaa, vaikka yhteiskunta muuten tuntuu vain lisäävän vauhtia, toki myös kestävyysmurroksen kiireellisyyden varjolla. Kestävyysmurros tapahtuu kuitenkin vain vähentämällä ja hiljentymällä sekä sitoutumalla pitkäjänteiseen työhön. Ilmastotietoiset valinnat näkyvät kaikessa IHME Helsingin toiminnassa, ja niiden ydin leviää laajasti yleisölle, mikä lisää myös yhteiskunnallista kestävyyttä.

2) Tilaajina olemme pohtineet uudelleen tapoja tehdä yhteistyötä kansainvälisten taiteilijoiden kanssa ja miten mahdollistaa taiteilijoiden työn nähdyksi tuleminen ja kehittyminen ulkomailla. Yksi testaamistamme menetelmistä on se, että sen sijaan että olisimme kuljettaneet suuren määrän töitä mantereelta toiselle (päästöt), olemme tehneet yhteistyötä taiteilijoiden kanssa heidän kotimaassaan tapahtuvissa pitkäaikaisissa projekteissaan. Tuemme käynnissä olevia hankkeita paikallisten yhteisöjen kanssa kestävien käytäntöjen juurruttamiseksi. Miten näet tämän lähestymistavan suhteessa postkolonialistiseen projektiin?

Mielestäni vastaus on jo kysymyksessä. IHME Helsinki ei siirrä suuria yleisöryhmiä paikasta toiseen saati pyri esittelemään maailmanlaajuisesti merkittäviä taiteilijoita etuoikeutetulle ja hyvin resursoidulle taidemaailmalle, vaan vastaa monenlaisen riiston aiheuttamaan velkaan kolmannessa maailmassa kyseenalaistaen vallitsevia valtarakenteita ja toimimalla toisin kuin on totuttu. IHME Helsinki tukee paikallisesti merkittäviä prosesseja omissa yhteyksissään suuntaamalla resursseja ja taidekokemusta mahdollisimman laajasti tavallisille ihmisille, ei ensisijaisesti länsimaiselle taide-eliitille.

3) Mikä on nykytaiteen ajankohtaisin kysymys sinun näkökulmastasi tänä monikriisin aikakautena, jota elämme?

Mielestäni tämän päivän ajankohtaisin kysymys on, kuinka taide tai taide & tiede onnistuu saavuttamaan myös ne, jotka eivät ole vielä tunnistaneet monikriisejä. Tuon tavoittamisen tulee olla avointa, välittävää ja kutsuvaa, jotta nousevat tunteet ovat siedettäviä ja pystyvät luomaan toivoa – tai luomaan turvallisia tiloja surulle. Tällä tarkoitan pehmeitä saattohoidon omaisia tiloja, joiden avulla joidenkin tarpeettomien ja jopa haitallisten käytäntöjen voidaan antaa kuolla siitä huolimatta, että ne ovat myös rakkaita. Usein tieteellinen tieto, jolla maailma on jo ylikuormitettu, ei onnistu siinä, vaan saattaa synnyttää epätoivon, ahdistuksen ja pelon tunteita, joita on helpompi estää kieltämällä tai hyökkäämällä niitä vastaan.

4) Työskentelette kaikki enemmän tai vähemmän kokopäiväisesti myös akateemisessa kontekstissa. Millaisena näet ekologisen käänteen (kestävän kehityksen siirtymän) tapahtuvan tässä yhteydessä, muuttuuko tieteen tekeminen maailman mukana ja miten?

Tämä on minulle hyvin rakas ja raskas kysymys. Olen ymmärtänyt, että monet ilmastotutkijat ovat kokeneet epäonnistuneensa työssään nähtyään, että vuosikymmenien hälyttävistä tutkimustuloksista huolimatta merkittävää yhteiskunnallista muutosta ei ole tapahtunut. Tunnistan tuon turhautumisen ja olen paljon pohtinut, miten tiedettä pitäisi tehdä, esittää ja kirjoittaa, jotta se tiedon lisäksi koskettaisi ja havahduttaisi, saisi toimimaan ja tuntemaan toisin. Osana akateemista käytäntöämme teemme myös päästöjä aiheuttavia asioita, mm. matkustamme ympäri maailmaa ajattelematta liikaa ilmastojalanjälkeämme. Olemmehan mielestämme hyvällä asialla. Meidän pitäisi uskaltaa katsoa peiliin ja nähdä, missä todella voisimme tehdä vähemmän ja mikä olisi seuraava askel tai askeleet sen jälkeen, kun olemme saavuttaneet ymmärryksen, että tämä elämäntapa syventää ilmastonmuutosta. Kuinka voisimme kuluttaa vähemmän tieteessä? Tässä pyrkimyksessä nuoria opiskelijoita tulisi kuunnella enemmän – he ovat tottuneet elämään pienellä budjetilla ja näkevät niiden asioiden läpi, joita pidämme itsestäänselvyyksinä.