Kuvitellaan tulevaisuus nyt

Tämä on IHME Helsingin toiminnanjohtaja ja kuraattori Paula Toppilan kirjoitussarjan ensimmäinen osa. IHME Helsinki aloitti organisaation ekologisen siirtymän vuonna 2018 IHME-nykytaidefestivaalista (2009-2018)  nykytaiteen tilaajaorganisaatioksi, joka yhdistää taiteen, tieteen ja ilmastotyön. Kirjoituksissa pohditaan mikä on taiteen rooli kestävyysmurroksessa ja millainen on uudistava, ekososiaalista sivistystä edistävä taideinstituutio.

Kulttuuria uudistava taide-instituutio

Inspiroiduin viime talvena saksalaissosiologi Hartmut Rosan luennosta nimeltään Social Acceleration,  Alienation and Resonance: Towards New Understanding of Modernity. Helsingin Sanomissa haastateltu Rosa kuvaa aikaamme osuvasti luennon otsikossa mainitun kolmen käsitteen kautta: kiihdyttäminen (acceleration), vieraantuminen (alienation) ja resonanssi (resonance). Säilyttääksemme saavutetun statuksemme – yksityiselämässä, työssä, sosiaalisessa mediassa, taloudessa, politiikassa – meiltä odotetaan  jatkuvaa kiihdytyksen tilaa. Miten kovasti tahansa työskentelemme tänä vuonna, meidän tulee pyrkiä vielä parempiin suorituksiin seuraavana vuonna pitääksemme paikkamme oravanpyörässä. Pitkäaikaisesta kiihdyttämisestä seuraa aikamme suurin kriisi: ympäristökriisi, joka johtuu siitä että olemme liian nopeita luonnolle, joka ei enää ehdi sopeutua aiheuttamiimme suuren mittakaavan muutoksiin. Psyykkinen terveytemme ei kestä jatkuvaa kiihdyttämistä ja ajaudumme burnoutiin. Koemme vieraantumista kun maailma ympärillä ei resonoi sen kanssa mitä itse pystymme sille antamaan. Demokratian kriisi puolestaan pahenee, koska maailma on koko ajan monimutkaisempi ja demokraattiset prosessit vievät yhä enemmän aikaa.

Rosan mukaan tilanteen tasapainottamiseksi tarvitaan ratkaisuja, jotka synnyttävät resonanssia eli yhteyttä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ympäröivään maailmaan, sillä tämä synnyttää hyvinvointia. Yhteyden kokemisen tunne voi syntyä esimerkiksi yhteydestä muihin ihmisiin (sosiaalinen resonanssi), kulttuurituotteisiin kuten esimerkiksi taideteoksiin (materiaalinen resonanssi), olemassaoloa maadoittaviin tapahtumiin kuten rakkaus ja syntymä (eksistentiaalinen resonanssi) tai henkilökohtaisen positiivisen maailmasuhteen kautta (self-axis resonanssi). Ratkaisut kiteytyvät aikaan, ajan kokemiseen ja ajan käyttöön –  miten lopettaa kriisejä pahentava kiihdyttäminen ja lisätä resonanssia? Resonanssien synnyttämiseen tarvitaan tietoisia valintoja, keskittymistä ja ennen kaikkea valistunutta johtamista – itsemme, työpaikkojen, yhteiskunnan ja valtioiden – helpottamaan niin psykologisen kriisin, ympäristökriisin kuin demokratiankin kriisin ratkaisemista.

Viime vuosina ympäristökriisiin herännyt ja pandemiakriisin ajasta aktiivisesti oppiva taiteen kenttä käy samansuuntaista keskustelua niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Yhtenä esimerkkinä Art Baselin järjestämässä keskusteluohjelmassa puhuttiin tulevaisuuden museosta ja muutoksista, joita taidekentän arvoissa ja etiikassa tulee näinä monikriisin aikoina tehdä. Mitä tapahtuu kun kulttuuri-instituution prosesseja skaalataan resonoivampaan ja samalla ekologisesti kestävämpään suuntaan? Tate-museoiden johtaja Maria Balshaw kiihdyttää kuvitteluani toteamalla, että mitä jos  se, jolla on eniten (tulkintani mukaan: rahaa, kävijöitä, näyttelyitä, taideteoksia) ei välttämättä olisikaan se, joka koetaan parhaimmaksi.  Mitä jos taideinstituution menestystä eivät enää määrittäisikään kävijämäärät, vaan esimerkiksi kävijäkokemuksen laatu, erilaisten kävijöiden mahdollisuus sitoutua emotionaalisesti ja tiedollisesti museoon ja sen tarjoamiin sisältöihin. Moninaisen paikallisen kävijäjoukon kannustaminen pitempiin, toistuviin museokäynteihin voisi näkyä myös siinä, että museoihin tultaisiin ajan kanssa kävellen, pyörällä tai julkisilla liikennevälineillä. Myös turistit kauempaa olisivat tervetulleita, mutta ehkäpä heistä yhä useampi saapuukin junalla ja lentämällä liikkumisesta tulisi harvinaisempaa, kuvailee Balshaw. Kun tähän visioon lisätään taideinstituution viestintä omista kestävyystoimistaan, on taideinstituutiolla näitä ajatuksia seuraten suuri potentiaali tukea kokonaisvaltaista kestävyysmurrosta yhteiskunnassa.

Taideinstituution prosessien muuttaminen ekologisesti kestävämpään suuntaan lisää potentiaalia ihmisten, niin yleisöjen kuin henkilökunnankin, hyvinvointiin. Lisäämällä aikaa ja resursseja prosessiensa ja painopisteittensä uudelleenjärjestämiseen, taideinstituutiot antavat samalla esimerkin siitä, miten voimme muuttaa kulutuskäyttäytymistämme. Kun on aikaa perehtyä ja harkita, huomaamme ettemme tarvitse jatkuvasti uutta vaan voimme palata ja mennä syvemmälle siihen mitä meillä jo on ja katsoa mitä siitä seuraa (ajatuksia, tunteita, keskusteluja, tekoja). Mitä enemmän meillä on tietoa ja aikaa olla fyysisesti läsnä ihmisten, taideteosten ja instituutioiden kanssa, sitä enemmän välitämme niistä. Parhaimmillaan taideinstituutioilla on – ja on aina ollut – kaikki hoitavan, ekologisesti kestävän resonanssin luomisen eväät niin Rosan määrittelemien sosiaalisen, materiaalisen, eksistentiaalisen kuin yksilön sisäisen yhteyden parantamiseksi.

Toisin kuin Rosa antaa ymmärtää, taide ei kuitenkaan ilmene ainoastaan materiaalisina objekteina. Nykytaideteokset voivat ottaa minkä tahansa muodon, myös ei-materiaalisen, tilanne- ja kontekstisidonnaisen, niin aikaan kuin tilaan kiinnittyvän tapahtumisen muodon, joka synnyttää todellisuutta sen sijaan, että esittäisi tulkinnan siitä. Monet IHME-teokset ovat tästä hyviä esimerkkejä. Julkiseen tilaan räätälöidyt, luonnonvaroja säästäen tuotetut ja usein osallistavat teokset voivat synnyttää kokijoissaan laajan resonanssikirjon: niin yhteenkuuluvuutta muihin ihmisiin kuin olemassaoloa maadoittavia kokemuksiakin, jotka puolestaan tukevat henkilökohtaista positiivista maailmasuhdetta.

IHME Helsinki on taideinstituutio, joka tuottaa vain yhden taideteoksen vuodessa julkiseen tilaan monipuolisille yleisöille. Siten annamme taiteilijalle – ja itsellemme taiteilijan työtovereina – aikaa ja resursseja keskittyä sen yhden teoksen pohtimiseen ja tekemiseen. Taiteilija saa mahdollisuuden tehdä sitä, minkä kokee kaikkein tärkeimmäksi tarjomassamme kontekstissa, siellä missä tehdyn työn monipuolinen resonanssipotentiaali on vahvimmillaan.  Emme ainoastaan säästä luonnonvaroja tekemällä vähemmän ja harkitummin vaan luomme kulttuuria, jossa niin ihmiselle kuin ympäristölle annetaan mahdollisuus uusiutua. Tätä voisi kutsua – ei ainoastaan ekologisesti kestäväksi – vaan kulttuuria uudistavaksi taideinstituutiokäytännöksi.

Paula Toppila