Neuvoa-antava työryhmä haastattelussa: Jussi Parikka

Esitimme neuvoa-antavan työryhmämme jäsenille neljä kysymystä siitä, miten IHME Helsingin tavoite yhdistää taide, tiede ja ilmastotyö on neljässä vuodessa toteutunut. Aarhusin yliopiston professori Jussi Parikka on toiminut IHMEen neuvoa-antavassa työryhmässä vuosina 2019 – 2023.

1) Kun aloitimme IHMEen uuden suunnan ja yhteistyön neljä vuotta sitten, halusimme yhdistää ohjelmassamme taiteen, tieteen ja ilmastotyön ja tukea pitkäjänteistä yhteistyötä sekä instituutioiden että taiteilijoiden kanssa. Miten mielestäsi olemme onnistuneet tässä?

Siitä lähtien kun laadimme keskeiset periaatteet tälle uudelle suunnalle, mukaan lukien konkreettiset toimintasuunnitelmat niiden saavuttamiseksi, olen nähnyt samanlaista keskustelua myös eri puolilla taidealaa: instituutioiden on muututtava perusteellisesti kestävän kehityksen kysymyksissä. IHME on viime vuosina ollut avainesimerkkini siitä, miten julkisen taiteen tilaustyöt voidaan tehdä toisin ja kuinka kunnianhimoinen taidesäätiö voi näyttää ihmisille esimerkkejä siitä, mitä kuratointi ilmastonmuutoksen kontekstissa voi tarkoittaa.

2) Tilaajina olemme pohtineet uudelleen tapoja tehdä yhteistyötä kansainvälisten taiteilijoiden kanssa ja miten mahdollistaa taiteilijoiden työn nähdyksi tuleminen ja kehittyminen ulkomailla. Yksi testaamistamme menetelmistä on se, että sen sijaan että olisimme kuljettaneet suuren määrän töitä mantereelta toiselle (päästöt), olemme tehneet yhteistyötä taiteilijoiden kanssa heidän kotimaassaan tapahtuvissa pitkäaikaisissa projekteissaan. Tuemme käynnissä olevia hankkeita paikallisten yhteisöjen kanssa kestävien käytäntöjen juurruttamiseksi. Miten näet tämän lähestymistavan suhteessa postkolonialistiseen projektiin?

Pitkäkestoisten ja merkityksellisten siteiden ylläpitäminen Keski-Euroopan tai angloamerikkalaisen nykytaiteen instituutioiden tavanomaisen kiertoradan ulkopuolella on jo tärkeä osa yhteistyötä. Se resonoi hyvin erilaisten postkolonialististen ja dekolonialististen projektien kanssa, joissa työskennellään sellaisten taiteilijoiden kanssa, jotka eivät ole vain esillä perinteisessä mielessä, vaan joiden omat projektit tulevat osaksi laajempaa kuraattorien tukiverkostoa. Taas voisi ehkä sanoa, että tämä edustaa todella mielenkiintoisia uusia tapoja ajatella planetaarista kuraattorikäytäntöä. Mainitsemasi huomio, että se liittyy myös suoraan kestävän kehityksen agendaan, on ratkaiseva: tämän post- ja dekolonialististen käytäntöjen yhteys ilmastonmuutoksen laajempaan kontekstiin pitäisi olla keskeinen ekologisen oikeudenmukaisuuden ajattelussa.

3) Mikä on nykytaiteen ajankohtaisin kysymys sinun näkökulmastasi tänä monikriisin aikakautena, jota elämme?

Luulen, että olemme jo käsitelleet sitä, koska se liittyy ekologisen kriisin, poliittisten hankkeiden, kuten etnonationalismien, ja laajemman turvallisuus-taloudellisen hallintomallin väliseen yhteyteen, joka heittää varjonsa kaiken tämän päälle. Kansainvälisyyden viljeleminen kansallisvaltioiden ulkopuolella, samalla kun ollaan tietoisia ilmastonmuutoksen rajoittavista olosuhteista, on ratkaisevan tärkeää ja siten myös huomataan, miten äärioikeiston, maahanmuuttovastaisuuden ja ilmastokriisin välinen yhteys on sidoksissa toisiinsa – ja aseistetaan entisestään. Taiteen ja tieteen kontekstissa katsoisin tarpeelliseksi irtautua edelleen sellaisesta ”spektaakkelin” perinnöstä, joka kentällä oli ilmeinen – ja on edelleen jotain, jota näemme joissakin osissa mm. ”AI Art”, tekoälyä hyödyntävässä taiteessa, joka on kiinnostunut räikeästä näytönsäästäjätaiteesta. Ei sillä, että kaiken taiteen pitäisi olla ”poliittista”, vaan että olemme kiinnostuneita taiteen ja tieteen kehityksestä, joka voi mielekkäästi edistää radikaalimpia tapoja käsitellä sitä, miten meidän pitäisi tuntea maailma. IHMEttä tukevan työni lisäksi olemme käsitelleet tätä aihetta Weather Engines -näyttelyllämme (2022 Ateenassa), jota jatketaan vuonna 2023 nimellä Motores del Clima (Laboralissa Gijonissa, Espanjassa).

4) Työskentelette kaikki enemmän tai vähemmän kokopäiväisesti myös akateemisessa kontekstissa. Millaisena näet ekologisen käänteen (kestävän kehityksen siirtymän) tapahtuvan tässä yhteydessä, muuttuuko tieteen tekeminen maailman mukana ja miten?

Liian hitaasti. Akateemisten laitosten pitäisi johtaa tätä siirtymää, mutta pelkään, että useat niistä ovat liian konservatiivisia tai liian hitaita. Osittain emme voi syyttää heitä: monet yliopistoista ovat jo nyt puristuksissa erilaisten rahoitusleikkausten ja muiden heitä vastaan toteutettujen toimenpiteiden vuoksi. Hallitseminen luomalla jatkuvaa kriisiä on taktiikka, jota monet hallitukset käyttävät – katsokaa vaikka Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Siksi solidaarisuus lakkoja kohtaan. Mutta yleisesti ottaen meidän akateemisten ihmisten pitäisi pohtia perusteellisemmin sitä, kuinka harjoitamme jokapäiväistä ”liiketoimintaamme” ja kuinka kestävän kehityksen parissa työskentelyn pitäisi todella pohjimmiltaan koskea infrastruktuuria ja akateemisen tiedon logistiikkaa – mukaan lukien rahoitusrakenteet ja niiden taloudelliset siteet – ei vain vähän kierrätystä. Tietysti meidän tulee antaa tunnustusta myös erilaisille divestment-kampanjoille, jotka ovat pakottaneet yliopistoja siirtämään sijoituksiaan pois fossiilitaloutta tukevista osakkeista ja yhtiöistä sekä ovat monissa tapauksissa onnistuneet viimeisen 10 vuoden aikana! Tutkimuksen ja opetuksen tasolla ekologia ja ilmastonmuutos ovat tietysti hyvin näkyvästi esillä, ja paljon jännittävää tapahtuu: ympäristöhumanistien kehitys ja ekomedian tutkimus ovat vain esimerkkejä monien joukossa.