Tilaustekstit
Kehollisia aistimuksia vai ennustuksia kameran linssin läpi?
Istun Helsingin keskustassa sijaitsevan tyylikkään elokuvasalin muhkealla sohvalla pohtimassa maailman tilaa. On Geomancers-näytöksen ensi-ilta. Näytös koostuu yhdeksästä videoteoksesta, joita yhdistää huoli kiihtyvästä ympäristömuutoksesta. Näytöksen järjestää 15-vuotista taivaltaan juhlistava IHME Helsinki. Elokuvateatteri sijaitsee ylellisen Hotel Kämpin, Luis Vuittonin myymälän ja Aleksanterinkadun ostosparatiisin vieressä. Vain hetki sitten siirryin baarien, hotellien ja myymälöiden lomasta kellarikerroksessa sijaitsevaan saliin, jossa minua odottaa toisella tavalla kammottava, teratavuihin vangittu maailma. Pimeys verhoaa minut, ja näytös alkaa. Yritän kuulla ja nähdä pimeässä.
Näytös havainnollistaa, että ilmastonmuutos on läsnä monin tavoin. Kameran linssin läpi maapallo ja sen vahingoittuneet osat ovat luontaisesti täynnä kommentaareja, vaikeaselkoisia merkityksiä ja mytologioita nykyisyydestä ja menneisyydestä. Merenpinnan nousua, hyväksikäytettyjä alkuperäiskansojen alueita ja synteettisiä maissipeltoja kuvaavat kohtaukset muodostavat narratiivin toisen puolen. Toinen on ihmiskunnan kyky olla olemassa ja yrittää ymmärtää eteen tulevia muutoksia. Näytöksen kohtaukset pyrkivät esittämään kamppailuja, joita ei kenties voi tuntea, ja vahinkoja, joita ei saa peruutettua.
Kuraattorit Anna Lovecchio ja Magdalena Magiera ovat koonneet tämän epäsuhtaisen visuaalisen spektaakkelin, joka käsittelee ahdinkoa globaalissa etelässä (tilannetta, jonka globaali pohjoinen on epäilemättä aiheuttanut). Geomantian (engl. geomancy) eli maasta ennustamisen teeman alle koottu näytös tuntuu väittävän, että ainoa, mitä globaali etelä voi nyt tehdä, on ”ennustaa” vahinkoja ja luoda palasista merkityksiä palaamalla kehoihin, taikauskoon, fatalismiin ja tarinankerrontaan, jotka on hylätty länsimaisen kulutusjuhlan ja globalisaation omaksumisen myötä. On yllättävää, että ympäristökriisien ja niin kutsutun geomantian vahvasta perinnöstä huolimatta Intia, Bangladesh ja Etelä-Aasia loistavat näytöksessä poissaolollaan. Vaikka kuraattorit sanovat ”ennustuskyvyn” olevan pohjoisafrikkalaista alkuperää, ei yksikään näytöksen elokuvista edusta kyseistä historiaa. Muovihuilu toimii oikein hyvin, ja luodit tekevät paluun syrjäyttäen riisin. Nykyään me kaikki harjoitamme geomantiaa älypuheliminemme ja kameroinemme. Paluuta entiseen ei ole.
Nyt seuraa epälineaarinen uudelleenkerrontani näytöksestä, jonka esitysjärjestys Maxim-elokuvateatterin pimeässä salissa oli vailla temaattista juonta. Kokonaisuudesta tuli harmittavan keskeneräinen vaikutelma, mutta toisaalta järkeilin, että kaikkea aiheeseen liittyvää ei ole mahdollista käsitellä. Kuudetta sukupuuttoa ehtii miettiä hienossa elokuvateatterissa vain rajatun ajan ennen kuin on palattava arkisten askareiden pariin. Itse en päässyt näytöksen loppuun asti. Tuntui omituiselta jakaa katselutila muiden kanssa, ja tyydyinkin katsomaan näytöksen uudelleen oman kotini rauhassa. Pandemia vaati veronsa – muut-kuin-ihmiset tekivät läsnäolonsa selväksi.
Menneisyys on nykyisyyttä?
On nousuvesi, jälleen kerran. Värejä vailla oleva Panangatanin saari on kurjuuden vallassa. Juonen päästä kiinni saaminen vie muutaman minuutin: monokromaattisella videolla kuvataan merenpinnan nousua rannikoilla. Pitkä ja hidas kohtaus paljastaa vahingon mittakaavan. Martha Atienzan videoteos Panangatan (2019) muistuttaa minua hautajaiskokemuksesta – loputtoman tuntuisesta etenemisestä Kolkatan katujen läpi kantaen isoäitiäni kohti ruumiidenpolttopaikkaa ja muiston sekoittumisesta lapsuuden uneen niin, että alan epäillä oliko se sittenkään vain unta. Katkeamaton otto avaa vähitellen saaren surkeaa tilaa, jota värien puute korostaa entisestään. Ei voi muuta kuin kuljeskella, ajelehtia hiljaisen kameran mukana ja todistaa hidasta turmeltumista.
Kun saari on kadonnut näkökentästä, havahdun aavemaisiin ääniin Zarina Muhammadin ja Zachary Chanin teoksessa Earth, land, sky and sea as palimpsest (2021). Moniaistisen kolmiosaisen teoksen pyrkimys ymmärtää maailmaa maaston ja ei-inhimillisen kautta saa videon tuntumaan ikään kuin kokeilulta, jossa testataan viestinnän rajoja ja lajienvälisiä suhteita. Kuiskaa salaisuutesi puille, ääni kehottaa – niin kuin heidän isoäitinsä olisi saattanut sanoa. Kulje poluilla puiden lomassa muistaaksesi. Jos puut voivat säilyttää menneisyytemme, voisimmeko myös elvyttää ne aistiemme avulla? Toimivatko ekosysteemit unelmien ja epätoivon arkistona? Odottaako ympäröivä biosfääri hyödyntämistään, että löytyisi uutta ymmärrystä luontoa kohtaan?
Mutta kuten video tuo esiin, maa ja saaret on jo valloitettu, kaiverrettu ja muokattu ihmisten tarpeiden mukaisiksi. Niiden ei-inhimillinen elämä on murskattu puskutraktoreiden alle, jotta on saatu tilaa rakennuksille, teille ja infrastruktuurille. Uusia rajoja vedetään. Ei-inhimillisten mahdollisuudet viestiä keskenään on estetty ainakin voimakkaasti kaupungistuneissa ympäristöissä, kuten Singaporessa, New Yorkissa ja Helsingissäkin. Puiden näkymätön verkosto on eristetty hyvin hoidetuiksi, kaliumkarbonaatilla tankatuiksi kosmeettisen kauneuden saariksi. [1] Henkinen maisema on nyt kuin rykelmä saaria, jotka on erotettu siitä, mitä kutsumme todellisuudeksi. Kun puhumme puulle, puhummeko lannoitteelle – monikansallisen yrityksen kemikaaleille? Kun kävelemme hautausmaalla, koskettaako meitä ei-inhimillinen? Suurta osaa pohdinnoistani ei käsitellä eksplisiittisesti elokuvassa. Maanparannuksen teema jätetään huomiotta. Sen sijaan elokuva palaa kohtaamattomiin henkiin ja ihmisten luomiin rajoihin.
Seuraavaksi saan nähdä tarinoita menneisyydestä, jumalattarista ja hengistä, vuorisimpukoista ja ginsengjuuresta, joka odottaa poimituksi tulemista. Hyemin Sonin, Aletheia Hyun-Jin Shinin ja Soyoon Ryun muodostaman Rice Brewing Sisters Club -kollektiivin teoksen mukaan Etelä-Korean kansansadut ja perimätieto tarjoavat vaihtoehtoisia ekologisia merkityksiä ja käytäntöjä. Seitsenosaisessa Mountain Storytellers, Storytelling Mountains: A Tale Theatre (2020) -videossa paikallinen yhteisö esittää tarinoita yhteistyössä kollektiivin kanssa. Teoksen kiehtovuutta ei voi kiistää: se koostuu useasta osasta, jotka nivoutuvat teemallisesti yhteen läheisen vuoren, sen sielujen, olentojen, ja muiden-kuin-ihmisten muodostaman energisen ekosysteemin ympärille. Paikan päällä esitetyt tarinat ovat ihastuttavia ja sulautuvat erilaisuudestaan huolimatta yhteen. Mitä nämä kansansadut voivat kertoa meille ympäristömuutoksesta? Teos saa minut miettimään, mitä aineettomia perinteitä olemme menettäneet. Millaisia näkemyksiä vuosituhansien ilmastonmuutos on opettanut meille?
Eivätkö korvamme enää kuule maata? Katson puhelimestani mitä kello on, ja samaan aikaan valkokankaalle ilmestyy lintuja kutsuva mies. Hän matkii lintujen ääniä, jotta turistit voisivat vangita ne digitaalisesti. Metsästäjä käyttää saaliin houkutteluun eläinten lempinimiä. Liu Chuangin Can Sound be Currency (2021) tarkastelee alkuperäiskansoihin kuuluvien hahmojen kautta maiseman ääniä Sichuanin maakunnassa Kiinassa. Alueen mytologiat ja kansanperinne ovat täynnä vuorten ja metsien voimaa. Äänellä on merkittävä rooli yhteisön arjessa. Metsästäjien ja lintujen kutsujien ikivanhat tavat on tuotu nykyaikaan turismin hyödyksi. Lintujen äänet hiipuvat, ja buddhalaismunkki esittelee muovihuiluaan. Entisaikaan huilut tehtiin kotkan siivistä – niitä oli kevyt ja helppo kantaa mukana. Ääni on kuitenkin täsmälleen sama.
Mitata vai aistia?
Maiseman ja sen osien aistiminen on ikivanha, kehollinen käytäntö useimmissa kulttuureissa ympäri maailman. Luonnon merkkien tulkitseminen on ohjannut ihmisten päätöksentekoa ja toimintaa. Maanviljely olisi ollut hyvin vaikeaa – ellei mahdotonta – ilman kykyä tulkita, ennustaa ja huomioida säätä, tähtiä ja vuodenaikoja. Näihin käytäntöihin sisältyy suuri määrä ikivanhaa tietoa, jonka olemme menettämässä. Päällystetyt reitit estävät todellisen yhteyden maahan, sillä olemme kauan sitten menettäneet paljain jaloin kävelemisen taidon. Muoviset kengänpohjat ja synteettinen kumi välittävät – tai ennemminkin tukahduttavat – maan myrkkyjen ja bakteerien viestit. Erilaiset mittaus- ja kartoituslaitteet ovat vieraannuttaneet meidät maasta.
Nykypäivän ihmisten on pakko yrittää ymmärtää ympäristöään digitaalisten laitteiden avulla, kuten Ursula Biemannin Acoustic Ocean (2018) todistaa. Siirryn äkillisesti Kaakkois-Aasiasta Norjan Lofooteille, missä saamelainen laulaja ja aktivisti Sofia Jannok pyrkii ymmärtämään vedenalaista elämää, muuttuvaa ilmastoa ja siitä saamelaisille koituvia seurauksia. Video tuntuu näytöksessä poikkeamalta, ja olen ymmälläni. Kuraattoreiden mukaan näytös tarjoaa mahdollisuuden tarkastella maailmaa tieteellisen rationalismin linssin ulkopuolelta. Mutta kuten tiedämme, laitteistojen ja laskelmien käyttö on puhdasta matemaattista logiikkaa, kaukana perinteisistä maan aistimisen menetelmistä. Mahdollistaako teknologinen käänne sen, että alkuperäiskansat voivat paremmin aistia ja pitää huolta ympäristöstään?
Biemannin teos on joka tapauksessa lumoava, etenkin vedenalaisen äänimaailman kuvauksen osalta. Se muistuttaa näkymättömissä olevasta maailmasta, jossa organismit kommunikoivat äänen avulla ja ovat muuttaneet vartalonsa mekanismeiksi, jotka vastaanottavat ja välittävät ääniaaltoja vedessä. Näiden syvyyksissä elävien olentojen kehot ovat niiden ainoa instrumentti, ja ainoa ohjelmointimateriaali on vesi. [2] Mutta kuten elokuva tahattomasti antaa ymmärtää, eivät organismit enää kauaa saa häiritsemättä elää sinisessä maailmassaan vailla infrastruktuuria. Pian olennot merkitään laitteilla, jotka jäljittävät niiden jokaisen liikkeen.
Toisin kuin valaat, ihmiset eivät enää selviä ilman numeroita ja infrastruktuuria. Materialistinen maailma on välttämätön selviytymisen, viestinnän ja Biemannin tapauksessa ryhävalaiden ajatusten lukemisen kannalta. Pohdin, ovatko numerot ja mittaaminen sekä rationaalisuus ja logiikka lopulta syyllisiä luonnollisen maailman ja aineettoman perinnön vähittäiseen katoamiseen resurssien liikakäytön keskellä. Logiikan ja sorron pohdintoihini vastaa Carolina Caycedon ja David de Rozasin teos The Teaching of the Hands (2020). Elokuva dramatisoi mittaamista ja kolonialismia Amerikan mantereella. Ikivanhat alkuperäiskansojen alueet on mitattu ja kartoitettu ruudukoksi, ja perinteisistä ja pyhistä maisemista on tullut vain koordinaatteja kartalla. Kartografia ei juurikaan välitä muista ulottuvuuksista. Sen ainoa tavoite on hyödyn irti ottaminen. Niinpä ikivanha joki katoaa suorakulmaisen ruudukon alle, ja samalla siihen liittyvät muistot katoavat kollektiivisesta tietoisuudesta.
Ekologisilla interventioilla oli keskeinen rooli kolonialismissa. Eurooppalaisten asettuminen Amerikan mantereelle, orjuus ja sokeriruokoplantaasit – kaikki ne ovat johtaneet kohti ympäristömuutosta. Amitav Ghoshin sanoin ”selkeänä tavoitteena oli muokata joutomaana pidetyt alueet niin että ne vastasivat eurooppalaisten käsitystä tuottavasta maasta”. [3] Maa nähtiin villinä ja vapaana, koska sitä ei ollut muokattu tai jaettu kenenkään omaisuudeksi. Samaan tapaan muita kuin eurooppalaisia pidettiin alkukantaisina, villeinä ja vapaina. Niinpä uudisasukkaat ottivat maan haltuunsa istuttamalla ja perustamalla plantaaseja. Aluksi maa mitattiin ja numeroitiin, siitä muodostettiin ruudukoita, ja sille annettiin arvot – kaikesta tehtiin laskelmia. Seuraavaksi siirryttiin kehojen, lihasenergian, proteiinin ja hiilihydraattien mittaamiseen – laskelmissa mentiin seuraavalle tasolle. Kosmologiset muistot esivanhemmista ja jumalista saavat jäädä sivuun, sillä nehän eivät liity ruudukkoon eikä niillä ole arvoa nykyiselle ekstraktivismille.
”Ympäristönsuojelussa ei yleensä huomioida kolonialismia, vaan sitä tuotetaan lisää.” [4] Mitä hyötyä on kansansaduista ja myyttisistä olennoista, kun nykyään digitaalinen logiikka ja kaikkialla läsnä olevat verkkoyhteydet (eli siirtomaa-ajan maanmittaustekniikoiden jatkeet) ohjaavat ihmiskuntaa? Mitä muuta iloa geomantian käytännöistä on kuin nauttia niistä kuriositeetteina ja osana kulttuurihistoriaa? Eikö ole niin, että mineraalien ja fossiilisten polttoaineiden etsintä (nykyajan vastine ennustamiselle), eli luonnonvarojen ennakointi maan alta, on johtanut meidät tämänhetkiseen tilanteeseen?
Yhteenliittymiä vai uusjakoja?
Jatkan elokuvien katselua kotini turvassa. Pedro Neves Marquesin Exterminator Seed (2017) muistuttaa minua ihmisen ja energeettisten maisemien yhteen kietoutumisesta. Elokuva on kaunis. Toisaalta siinä on offshore-öljynporauslautta öljyvuotoineen, ja toisaalta geneettisesti muunnelluista siemenistä kasvatetut viljelykasvit, jotka ovat biopolttoaineiden raaka-ainetta. Hahmot kamppailevat keinotekoisen ja niin sanotun luonnollisen maailman välillä, jos nyt synteettisiä peltoja voi pitää luonnollisina maisemina. Oli miten oli, ehkä rajoja ei tekijöiden esittämällä tavalla voi edes tärvellä, koska mitään rajoja ei ole enää jäljellä. Öljynporauslautta ja maissipelto ovat saman ekstraktivismin – saman keinotekoisuuden – ilmentymiä. Vaikka ”inhimillinen (maissipelto) ja ei-inhimillinen (öljynporauslautta) jaotellaan usein elolliseen ja elottomaan…” [5], totuus on, että ”ei-inhimillinen geosfääri on aina ollut liittyneenä biosfääriin”. [6] Meidän ei tarvitse pinnistellä nähdäksemme lähitulevaisuuteen, sillä olemme jo siellä.
Aivan kuten monokulttuuriviljely uhkaa nyt Amazonin aluetta, korkeatuottoinen Miracle Rice -nimelläkin tunnettu IR8-riisilajike, ”ihmeriisi”, muutti Kaakkois-Aasian tulevaisuuden. 1960-luvulla kehitelty lajike auttoi vahvistamaan Yhdysvaltojen valta-asemaa ja muutti alueen geopoliittista tilannetta. Chu Hao Pei esittelee Kaakkois-Aasian riisinviljelyhistoriaa arkistomateriaalia hyödyntävässä dokumentissa Inventing Miracle – The Rice to Power (2021). IR8-lajikkeesta tuli ratkaiseva osatekijä Singaporen, Indonesian, Filippiinien ja Vietnamin omavaraisuuden kannalta: riisiä tuotettiin ravinnoksi ja sitten vientiin. Elokuva muistuttaa Intian vihreästä vallankumouksesta, jota torjunta-aineet – erityisesti DDT – vauhdittivat ja joka muutti Kaakkois-Aasian elintarvikehuoltoa ja geopoliittista tasapainoa tuoden mukanaan myös saastumista ja muuta vahinkoa. Kaakkois-Aasian vihreä vallankumous ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Vietnam jättäytyi projektista ensimmäisenä. Indonesian turvesuot muutettiin myöhemmin viljelysmaaksi, tulipaloja syttyi ja ekosysteemi joutui epätasapainoon. Ihme oli muuttunut painajaiseksi. Videossa sanotaankin, että riisi on yhtä tärkeää kuin luodit.
Vuonna 2019 pitkäaikainen kuivuus vaivasi joitakin Kaakkois-Aasian osia. Vähäiset vesisateet ja heikko monsuuni aiheuttivat nälänhätää. Mekongin ja muiden jokien vedenpinnat olivat äärimmäisen alhaalla. Riisisatoja tuhoutui, millä oli vaikutuksia miljooniin ihmisiin, joille riisi oli pääasiallinen tulon- ja ravinnonlähde. Sitten vielä pandemia lisäsi sosioekonomista painetta heikossa asemassa oleville talouksille, jotka olivat kärsineet kuivuuden takia. Ympäristö oli muuttunut.
Kaukana etelässä ilmestyi paikalle aasianrakonokka, Singaporessa vieras lintulaji. Robert Zhao jäljittää lyhyessä And a Great Sign Appeared (2021) -teoksessaan lintujen saapumista ja lähtöä sekä pohtii vierailun merkitystä. Oliko se merkki pitkittyneestä ja pysyvästä ympäristömuutoksesta? Yleensä aasianrakonokat lentävät pitkiä matkoja sään mukaan ja ruoan perässä. Niiden tavallisia elinalueita ovat Etelä-Aasia ja tietyt Kaakkois-Aasian mannerosat, jotka ovat paljon pohjoisempana kuin Singapore. Kaikesta huolimatta vierailijat viipyivät viikonlopun ajan remontin vuoksi suljetussa puistossa ja poistuivat heti, kun kaupunkilaiset taas palasivat paikalle. Aivan kuten Robertkin, jäin miettimään löytyikö linnuille olinpaikka.
Näytöksen loppuessa mieleeni nousevat erilaiset uusjaot, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Mediafilosofi Sean Cubittin mukaan ensimmäinen uusjako koski alkuperäiskansojen maita. [7] Seuraavan uusjaon aiheutti teknologia, ”menneisyyden taitojen, tietojen ja luovuuden tiivistymä”. Kolmannessa, tiedon uusjaossa ”työnteosta, niin fyysisestä kuin tietotyöstä tuli kauppatavaraa”. [8] Modernin ajan uusjaoissa ihmiskunnalta on viety peräkkäin maa, taidot ja tiedot, ja nyt se on neljännen – kehojen – uusjaon partaalla. Nämä uusjaot rinnastuvat maapallon hyödyntämisprosessiin ja sen osatekijöiden leviämiseen kaikkialle. Uusjaot sysäävät maapallon ulottumattomiimme, eikä tulevaisuuden tarkastelu onnistu enää ilman teknologiaa, tässä näytöksessä ilman videokameraa.
Sattumanvaraiset kuviot kiehtovat minua. Ennustuskykyäni kuitenkin rajoittaa tekno-pohjoismainen maailma, jossa elän ja jossa erilaiset mediat ovat koko ajan läsnä. Pandemia on vaatinut veronsa. Muistot menetetystä ilmastosta ja teratavuista on kaikki, mitä minulla on jäljellä unohdetuilla kovalevyilläni. Jos haluaisin nyt ennustaa vahinkoja ja yrittää ymmärtää sitä mikä on jäljellä, voisinko enää edes palata alkuperäiskansojen kehoihin, taikauskoon, fatalismiin ja tarinankerrontaan? Buddhalaismunkin sanat kaikuvat päässäni: ”Muovihuilu toimii oikein hyvin.” Ja luotien tehdessä paluuta syrjäyttäen riisin, ei ole ihme, että muut-kuin-ihmiset ovat alkaneet pitää ääntä.
Samir Bhowmik
Viitteet
- Samir Bhowmik, “From Nature to Infrastructure: Vallisaari Island in the Helsinki Archipelago.” Environment & Society Portal, Arcadia(Summer 2020), no. 28. https://doi.org/10.5282/rcc/9062.
- John Durham Peters, The Marvelous Clouds: Toward a Philosophy of Elemental Media (University of Chicago Press, 2016), 53–114.
- Amitav Ghosh, The Nutmeg’s Curse: Parables for a Planet in Crisis (University of Chicago Press, 2021), 63.
- Max Liboiron, Pollution is Colonialism(Durham & London: Duke University Press, 2021), 11.
- Kathryn Yusoff, A Billion Black Anthropocenes or None(Minneapolis: University of Minnesota Press), 2018.
- Sebastián Ureta ja Patricio Flores. Worlds of Gray and Green: Mineral Extraction as Ecological Practice (University of California Press) 2022, 1–23.
- Sean Cubitt, Finite Media: Environmental Implications of Digital Technologies (Duke University Press, 2017), 63–150.
- Ibid., 63–150.
—–
IHME Helsinki antoi kirjoittajalle kaikki näytöksen materiaalit, kuten yksityiset linkit eri videoteoksiin ja niihin liittyviin teksteihin. Nämä elokuvat eivät ole avoimesti saatavilla verkossa.
—–
Samir Bhowmik on helsinkiläinen monialainen taiteilija, arkkitehti ja tutkija. Tällä hetkellä hän työskentelee Suomen Akatemian tutkijana (2022–2027) Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, jossa hän opettaa ja tutkii ekstraktivismia ja ekologiaa elokuvan, installaation ja performanssin kautta. Bhowmik on valmistunut taiteen tohtoriksi Aalto-yliopistosta (2016) ja suorittanut arkkitehtuurin maisterin tutkinnon Marylandin yliopistossa Yhdysvalloissa (2003). Hänen yhteistyöteoksiaan ja kirjoituksiaan on ollut mukana Helsinki Biennaalissa (2021), Leonardossa (MIT Press) ja Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa (2021).
—–
Artikkelin käännös englannista suomeen: Hanna Väisänen ja Päivi Tikkanen / Elävä kieli
